Onttoihin korsiin kursittua porukkaa

Ollaan me muumioiset vissiin jo aika onttoihin korsiin kursiutunutta porukkaa, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämään ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä - sekin lähes muumioikäinen jo - on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Lupaus mi lupaus

Tasan kahdeksalta älähti ovikello. Alkutekijöissään raahustava muumioparka hättäysissään rupesi kuumeisesti kiskomaan senttereitä, ponttereita vai mitä ne nyt olivatkaan ne terättömät sukkahousut...

Ovella seisoi mies.

- WC:n putkitarkastus, hän ilmoitti.

Muumiolla oli aikomus lähteä kaupoille, pakkokin oli, sillä auto oli kiinni seinän lämpöpistokkeessa.

- Oli puhe, että ilmoitatte edellisenä päivänä, että ehdin tyhjentää kylppärin. Ei se nyt sovi.

Mies seisoi ällistyksissään, ei vissiin oikein ymmärtänyt; kieliongelmia, nääs.

Toinen työmies ilmestyi, kun edellinen oli rämplännyt puhelintaan hetken. Hän kertoi, että ilmoittaminen oli unohtunut, joten kyllä heille sopii, että tulevat seuraavana päivänä. Hienoa ja kiitos! Ja niinpä he kilauttivat seuraavaan oveen, sinne sopi mennä, joten helpotuksesta huokaisten kiskoin nastakengät koipiini ja käpsäkehdin jätekatoksen kautta autolle.

Kaupassa rupesi hienoinen aamun tapahtumista johtuva hermostumiseni ilmenemään käsien kömpelyytenä ja jalkojen raskautena, pääkin oli jotenkin sumuinen ja hoksaamaton. Niinpä kun viimein taistelin kärryjeni ja vetokassini kanssa autolle, siitä hissiin ja kotiin, lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse moisella reissulla itseäni väsyttää, vaan tästä lähtien isommat ostokset tuo hyväksi todettu kaupan kotiinkuljetus.

Enkä muuten tuntenut yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että olin näpännyt oven kiinni remonttimiesten nenän edestä. Oppia ikä kaikki. Heillekin. Lupaus mi lupaus.

Kaupan kyydeillä

Kokeilin kaupan kotiinkuljetusta viime viikolla. On se kyllä tosi hieno juttu, etenkin kun ajattelee näitä nykyisiä säitä ja varsinkin sen tavarapaljouden kotiin raahaamista. Reipas nuorukainen kantoi ostokseni keittiöön asti. Ja minä sain olla ihan rauhassa sukkasillani sisätiloissa, kun pakkanen paukutteli ulkona!

Ajatellaanpa sitä, että raahaat vetokassia sauvojen kanssa - no, eihän se oikein onnistu, ja reppuunkin mahtuu rajallinen määrä, nimittäin jos poikkeaa kauppaan vain kerran viikossa tai kahdessa ja se taas riippuu niin päästä kuin jaloistakin - kummat niistä on niinä päivinä tolallaan. Myös autoon ja siitä pois voi olla liian pelottavaa liukkailla keleillä uhkarohkeilla pihan yli, sillä jos kumoon kupsahtaa, ei yksin ylös oo nousemista. Ainakaan tällä muumiolla.

Tilaan siis toistekin. Se vajaa kymppi kuljetuksesta on pikkuraha murtuneen nilkan, lonkan tai käden säästymisestä.