Helvetinkolo

Epätoivo ja elämän turhaksi tunteminen on kavala masennuksen keino vallata ihmisen sisin.

"Kun rakkaasi on valehdellut, pettänyt ja pahoinpidellyt sinua ja lopuksi muka löytänyt kauan etsimänsä keinon päästä sinusta irti itseään muiden silmissä "likaamatta", elämäsi tuhoutuu vääjäämättä, ainakin, jos et ole tehnyt oikeasti mitään likaista ja olet palvellut rakastasi monet vuosikymmenet hänen rehellisyyteensä ja lopulliseen oikeamielisyyteensä kaikesta huolimatta luottaen. Kun hänellä kaiken lopuksi on otsaa tekaista epäoikeudellinen ositus, jossa hän kavaltaa sinulta kymmeniä tuhansia euroja - etkä sinä pysty olemaan allekirjoittamatta sitä rinnassasi kiehuvan tuskan vuoksi - ajattelet vain, että kuolet kuitenkin pian, ja koska elämältäsi putosi täysin pohja ja merkitys, niin parempi päästää tuollainen mahdollisimman äkkiä pois läheltäsi, joten antaa mennä...

Olet koko ajan niin täysin pökertynyt ja sekaisin rakkaasi kyvystä ja halusta vahingoittaa sinua niin henkisesti kuin fyysisestikin, ettet pysty ilmiantamaan häntä virkavallalle, koska kaikesta huolimatta säälit häntä tietäessäsi, että oikea oikeus tuomitsisi rakkaasi vankilaan ja hän menettäisi maailman kunnioituksen loppuelämäkseen, muusta puhumattakaan.

Kukaan ei osaa kieroilla niin hienosti kuin juristi."

Ikävä kyllä näin maailma kerää pinnalle pahat ja likaiset, mutta survoo samalla pienet, köyhät ja mitättömät syvimpään helvetinkoloon, mikä löytyy.

Soturimuumio

Tämä asteittaista muumioitumistaan sivusta seuraava, kilven ympärilleen kehittänyt "soturimuumio", oli ennen antelias, iloinen, kaikki ihmiset omana itsenään hyväksyvä, tulevaisuuteen toiveikkaasti ja lämmöllä suhtautuva lähes normi-ihminen, kunnes...

Niin, kunnes se paljon puhuttu ja nokiteltu ELÄMÄ ITSE tarttui niskavilloihin ja tukisti niin, että pää oli revetä. Huusi, että luuletko sinä muumis, että voit koko loppuelämäsi viettää näin, suhteellisen leppoisasti, iskuja ja mitätöintiä taitavasti väistellen, kuten tähän asti olet tehnyt?

VÄÄRÄ LUULO, sillä nyt saat kokea sen, mitä opettelemaan tähän maailmaan tällä kertaa synnyit - saat oppia hyväksymään lähes kaiken entisen menettämisen; kodin, lapsuuskodin, kotiseudun, elämänkumppanin, omaisuuden - ja joudut aloittamaan kaiken ihan alusta oudossa ympäristössä, vain lainapatja lattialla, ilman ainuttakaan ennestään tuttua ihmistä...

No, melkein kaiken tuon opinkin hyväksymään vähitellen, vuosien mittaan, sielu äänetöntä kipua huutaen, tuskallani hautaa itselleni kovertaen. Olisinkin jo luovuttanut, sanonut Elämälle, että voitit, ota minut nyt pois, en jaksa enää tällä erää, mutta koska lähes muumioikäiselläkin on lapsia ja lapsenlapsia, niin Elämä ei suostunut, vaan piti päänsä.

Kärsi siis sielu, kirkkaamman kruunun saat? Höpöpuhetta; tuskin mikään kruunu missään odottaa, on vain toivottavasti sitten lopussa helpotus ja kirkkaus muuten vaan, hetken lepo ja sitten uuteen taistoon valmistautuminen.

Koska tänne jäin, opin siis jopa antamaan anteeksi valheet, pettämiset ja lyönnitkin. Yhden yli en vain millään pääse, ja sen vuoksi varmaankin joudun TAAS syntymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... Saan odottaa tätä samanlaista, kivuliaasti lähestyvää muumioikää loputtomiin, elämä elämän perään...

Sillä en usko, että oikeudentajuni pystyy ikinä käsittämään, saati hyväksymään törkeää ja ylimielistä kavallusta, jonka tekee läheiselleen oikeuslaitosta palveleva ihminen, oletetusti oikeamielinen ja luotettava, ja joka johtaa kavalluksen kohteeksi joutuneen elinikäiseen kiipeliin. Muumioinen mieleni joutuu näet väkisinkin miettimään, miten oikeamielisiä tuollaisen tuomarin kaikki muut tuomiot ovat olleetkaan...