Tämä asteittaista muumioitumistaan sivusta seuraava, kilven ympärilleen kehittänyt "soturimuumio", oli ennen antelias, iloinen, kaikki ihmiset omana itsenään hyväksyvä, tulevaisuuteen toiveikkaasti ja lämmöllä suhtautuva lähes normi-ihminen, kunnes...
VÄÄRÄ LUULO, sillä nyt saat kokea sen, mitä opettelemaan tähän maailmaan tällä kertaa synnyit - saat oppia hyväksymään lähes kaiken entisen menettämisen; kodin, lapsuuskodin, kotiseudun, elämänkumppanin, omaisuuden - ja joudut aloittamaan kaiken ihan alusta oudossa ympäristössä, vain lainapatja lattialla, ilman ainuttakaan ennestään tuttua ihmistä...
No, melkein kaiken tuon opinkin hyväksymään vähitellen, vuosien mittaan, sielu äänetöntä kipua huutaen, tuskallani hautaa itselleni kovertaen. Olisinkin jo luovuttanut, sanonut Elämälle, että voitit, ota minut nyt pois, en jaksa enää tällä erää, mutta koska lähes muumioikäiselläkin on lapsia ja lapsenlapsia, niin Elämä ei suostunut, vaan piti päänsä.
Kärsi siis sielu, kirkkaamman kruunun saat? Höpöpuhetta; tuskin mikään kruunu missään odottaa, on vain toivottavasti sitten lopussa helpotus ja kirkkaus muuten vaan, hetken lepo ja sitten uuteen taistoon valmistautuminen.
Koska tänne jäin, opin siis jopa antamaan anteeksi valheet, pettämiset ja lyönnitkin. Yhden yli en vain millään pääse, ja sen vuoksi varmaankin joudun TAAS syntymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... Saan odottaa tätä samanlaista, kivuliaasti lähestyvää muumioikää loputtomiin, elämä elämän perään...
Sillä en usko, että oikeudentajuni pystyy ikinä käsittämään, saati hyväksymään törkeää ja ylimielistä kavallusta, jonka tekee läheiselleen oikeuslaitosta palveleva ihminen, oletetusti oikeamielinen ja luotettava, ja joka johtaa kavalluksen kohteeksi joutuneen elinikäiseen kiipeliin. Muumioinen mieleni joutuu näet väkisinkin miettimään, miten oikeamielisiä tuollaisen tuomarin kaikki muut tuomiot ovat olleetkaan... 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti