Talven suru

Talvellekin näyttää tulleen jokin suru, koska se on puhjennut itkemään. Sen kyyneleet valuvat kirkkaina helmivanoina pitkin ikkunoitani. Ehkä se myötäelää minun murheitani, sillä minunkin kyyneleeni vierivät turhien ja hukattujen päivien ikkunoissa.

Tai jospa se itkeekin etukäteen kaikkia niitä murtuneita ja katkenneita raajoja, jotka sen kyynelten tulva tulee aiheuttamaan?

Omalta osaltani en aio lisätä sen surua uhkarohkeilemalla jäisille pihoille tai teille, vaan annan sen rauhassa kyynelehtiä, kunnes talven pahin selkä taittuu, kevät saa ylivallan, jää sulaa ja luontoäiti puskee sylistään uusia, ihania vihreitä versojaan.

Ja toivon totisesti, että silloin minunkin kyynelvirtani lipuisi jo tasaisesti, ilman yksinäisyyden ahdistavia tyrskyjä.

Sydämeen koskee

Kai se elämä menee niin, että tyttäret kantavat kaunaa äideilleen? Väittävät valittamiseksi sitä, mitä äitimuori kertoilee elämänkulustaan ja epäonnistumisistaan, traumoistaan, tuskastaan yms. Kuulemma hän aiheuttaa siten lapsilleen ahdistusta! Ei vissiinkään tule mieleen, että juuri nämä omat lapset voivat olla ainoita niin läheisiä, joille hän voisi ja haluaisi purkaa sydämensä taakkaa? Tukea toivoen

Mielellään tyttäret kyllä ohjeistavat ja määräilevät, miten pitäisi toimia, missä kulkea ja miten... Neuvovat menemään asiantuntijoiden luokse mielen ja sielun kipujen kanssa. Oikeassahan he ovat; sinnehän sitä pitäisi. Niin, mikäli jaksaisi. Eiväthän ne lapset kai oikeastaan ole ollenkaan sitä varten.

Koskee niin sydämeen. Ajatus, että saa lapsensa ahdistumaan...

Huilailua

Olen aina halunnut olla hyvissä ajoin siellä, minne pitää menemäni, sillä entisessä elämässä kiire ja ahdistus veivät kaiket voimat ja pitivät verenpaineen hälyttävän korkealla, joten kun siitä vaiheesta pääsin, koetin kaiken tarvittavan hoitaa kiireettömästi, hätäilemättä.

No. eilen huilailin kaikessa rauhassa koneella yöpaitulissa vielä 20 yli 10, aikani rokotukseenhan oli vasta klo 10.40, joten...

...joten äkkiä tuntui nykäisy, kuin joku olisi vetäissyt tukasta - herra siunatkoon; minähän myöhästyn kohta! Olin jostain syystä kuvitellut, että vuoro 10.40 olisi suunnilleen jossain siellä tasan seutuvilla!

Rynttyyt siis kiireellä niskaan, auton avaimet taskuun, kävelysauvat tueksi pihan yli ja "hyppy" autoon sekä koslan nokka kohti rokotuspistettä. Roskapussi sai jäädä yksin päivystämään eteisen matolle.

Niin, nykyisin pelkään älyttömästi, että lankean/kompastun/kaadun jäisessä maastossa, sillä koipeni muuttuivat jokseenkin heikohkoiksi lihakimpaleiksi sairauksien myötä enkä enää pääse itsenäisesti ylös, jos kaadun, siksi siis sauvat - turvaa tuomaan. Sitä minun on vielä vaikea sulattaa täysin - eihän tuosta ole kuin kuutisen vuotta, kun vielä lähes päivittäin hikoilin kuntosalilla ja juoksin kilometrikaupalla ympäri kaupunkia.

Elämä näin päihittää omat suunnitelmani mennen tullen ja muuttaa päivieni suunnan mieleisekseen, vaikken kyllä millään ymmärrä, mitä sillä minua vastaan oikein on...