Mäyräkoirat kehiin!

Terveydenhoito alas ja kaljanjuonti ylös. HURRAA! Niin, ja tunnin juna Turkuun äkkiä, että pääministeri pääsee kottiisa varttia lyhyemmässä ajassa mitä ennen. Tokihan nyt noihin välttämättömyyksiin rahojen on riitettävä, vanhushöppänät ja normaalit tavikset joutavatkin kärvistellä kipuineen, katkenneine raajoineen ynnä muine tuskineen...

Niinpä. Siis jos hallituksen tahto toteutuu, kipitetään me sairaat ja janoiset kiireellä varaamaan jo nyt siihen tunnin junaan istumapaikka päästäksemme voivottelemaan ja ryystämään kaljaa. Vähimmäisvaatimus on, että jokaisella on oltava tullessaan ainakin yksi mäyräkoira, mielellään useampi.

Nisun mussuttajat

Oi maamme mahtavat! Nyt te haluatte iskeä rankaisevan raippanne jo eläkeläisiinkin, hyvinvointinne edestä aikoinaan voimansa ja terveytensä uhranneisiin, ja ahdistaa heidät entistäkin ahtaampaan loukkoon. Onkohan teillä edes minkäänlaista aavistusta siitä, millaisista lähtökohdista moni harmaasta kansanosasta on tulevaisuuteensa ponnistanut? Oli mm. jo lapsena otettava vastaan sitä työtä mitä sai, kun vanhempien rahat eivät riittäneet lastensa joutilaina pitämiseen.

Mutta turhapa siitä on jankuttaa, koska ettehän te kuitenkaan pysty mitenkään edes kuvittelemaan, saati uskomaan, että ennen teitä, ikänsä nisua mussuttaneita, olisi mitenkään voinut kenelläkään olla niin kovin vaikeaa - tokko me oikein vanhat edes kunnolla muistamme asioita, harhoissa ja kuvitelmissa eläjiä kun kuitenkin jo olemme...

No, tehän haluatte ilmeisesti vain pitää huolen siitä, ettei teidän omiin vakaisiin ja koko ajan karttuviin tuloihinne kajottaisi - onhan nyt toki ihan eri asia nipistää meiltä, muutenkin kohta muumioituneilta, tuottamattomilta riesoilta loputkin elämisen edellytykset kuin teiltä, joilla sentään on oletettavasti vielä tosi monta vuosikymmentä edessänne!

Tuloksekkaampaa paremman tulevaisuutenne varmistamiseksi lienee siis se, että meidän riesojen halu elämän jatkamiseen kutistuisi kutistumistaan, jolloin elintilaa ja rahaa vapautuisi enemmän teidän käyttöönne, kun viimeisillä voimillaan kituuttamiseen väsyneet luovuttavat ja lähtevät omasta halustaan korkeammille värähtelytasoille.

Tärkeysjärjestys

Istuin odottamassa syöpäsairauden viisivuotiskontrolliin pääsyä. Hoitajat työnsivät siihen lähelle paareilla makaavan raavaan miehen, jonka rintaa vasten takertuneena lepäsi pieni lapsi, välillä hiljaa äännellen. Hoitajat irrottivat lapsen varovasti isänsä sylistä ja lähtivät viemään häntä jonnekin, kuvaukseen kenties.

Koetin olla häiritsemättä, en tuijottanut, vilkaisin vain, mutta isä ilmeisesti halusi selittää jotenkin tapahtunutta ja kertoi, että lapsella oli turvallisempi olla siinä isän rinnan päällä, sydämen sykkeen rauhoittavassa turvassa. Nyökkäsin vain, sillä silmissäni tulvi jo, kun ajattelin sairasta lasta ja sitä, mikä hätä ja huoli näillä nuorilla vanhemmilla oli vasta elämänsä alussa olevan lapsensa puolesta.

Tulipahan siinä samalla kuitenkin taas päivitettyä asioiden tärkeysjärjestystä, sillä onhan nyt ihan eri asia pienen lapsen sairaus, kipu ja tuska verrattuna elämänsä huiput ja kuopat rymynneeseen lähes muumioikäiseen mummeloiseen, joka sentään ymmärtää, mistä kivut johtuvat, mitä pieni lapsi taas ei tee.

Jeeeee!

Tietysti tämä ihanainen maamme on paras paikka asua ja elää - täällähän asuu maailman onnellisin kansa! No, ainakin kaikki muut ovat onnellisia paitsi lapset ja vanhukset. Heidäthän on unohdettu ja kaltoinkohdeltu, ohitettu.

Mutta onneksi tätä onnellista sanomaa toitotetaan ympäri maailmaa, joten on varmaa, että ihan kohta kaikkien porttien takana seisoo tuhansia ja taas tuhansia innokkaita hoitajia näille kaltoinkohdelluille.

Jeeeee! 😼

Mureneita?

Minun rakkaani (se, jonka ennen luulin olevan se), lähtee nyt juhlimaan 75-vuotisuuttaan risteilylle lasteni (no, onhan ne tietysti hänenkin) sekä sen uuden hurmion kera.

Nostanen viinilasini illemmalla heille, toivoen, että mitään murenaa ei syntyisi, vaikka vaikeaa se on - siis se usko ilman mureneita, sillä vielä koskaan ei ole mikään vuori pysynyt täysin murenematta eivätkä kuohuavat kosket viuhuamatta.

Onneksi minä nyt jo pysyn vuoteeseeni uppoutuneena, lakkaamatta toivoen, että vihdoinkin enkeli armahtaisi, armahtaisi ja tulisi sekä veisi minut pois, sillä perheeni on siellä jossain, missä minä en ole ja jossa minua ei tarvita.

Pirskales

Katsoin juuri ensi viikon Salatut elämät etukäteen MTVKatsomosta. Herkkänä muumioikäisenä, lähes siis, loin silmäni ylös taivaisiin tuon tuostakin, sillä kivasta perheohjelmasta on näköjään sukeutunut aikamoisen räävitön sekoiluesitys. Suoraa seksiä ja peiton heiluttamista näytetään estoitta. Pakostakin tulee joka kerta mieleen ne pienimmät, uteliain ja pyörein silmin kohtausta tuijottavat katsojat, joiden silmien eteen tämä kaikki räväytetään. Halutaanko heille kenties näin opettaa jotakin?

En olisi uskonut olevani mikään niuhamieli, mutta kieltämättä maku mainitusta "viihdeohjelmasta" laimenee viikko viikolta.

Noo, onhan tosin totta sekin, että meidän muumioisten mielestä seksin kuuluisi yhä olla eräs kauneimmista ja pyhistä kahden ihmisen keskenään jakamista rakkaudenosoituksista. Mutta kukapa meidän mielipiteitämme enää kuuntelee? Naurettavaa ja vähäteltävää porukkaahan kun muutenkin ollaan koko lutuuna!

Pirskales, osaisivat edes näytellä niitä kohtauksiaan luontevasti, mutta väkinäisiltä tekomakaamisiltahan ne loppujen lopuksi näyttävät! 😎

Tuon minä ottaisin

Katsoessani presidentti Niinistön puhetta telkkarista eilen, karkauspäivänä, tuumasin pojalleni, että tuon miehen minä ottaisin lennossa omakseni ja tänään kosaisisin, en ketään muuta.

Tosin suureksi harmituksekseni hänellä on jo vaimo, nuorikin vielä, joten tuskinpa kenenkään lähes muumioikäisen murmeliinin kosinta kovinkaan häntä hetkauttaisi, pikemminkin taitaisi huvittuneen hymykareen suupieliin nostattaa. 😉

Kun seuraavaksi erään toisen maan päämiehen naama ilmestyi kuvaan, kysyi poika nauraen, että ottaisitko tuon. Siihen vastasin jokseenkin sopimattomin sanavalinnoin niin, ettei niitä mitenkään kärsi kirjoittaa näkyville.

Että se siitä. Muumioituvan ihmisyksilön yksinelon individuaatio jatkukoon, kunnes sen ei enää ole tarvis jatkua ainakaan täällä näkyväisessä maailmassa...

Helvetinkolo

Epätoivo ja elämän turhaksi tunteminen on kavala masennuksen keino vallata ihmisen sisin.

"Kun rakkaasi on valehdellut, pettänyt ja pahoinpidellyt sinua ja lopuksi muka löytänyt kauan etsimänsä keinon päästä sinusta irti itseään muiden silmissä "likaamatta", elämäsi tuhoutuu vääjäämättä, ainakin, jos et ole tehnyt oikeasti mitään likaista ja olet palvellut rakastasi monet vuosikymmenet hänen rehellisyyteensä ja lopulliseen oikeamielisyyteensä kaikesta huolimatta luottaen. Kun hänellä kaiken lopuksi on otsaa tekaista epäoikeudellinen ositus, jossa hän kavaltaa sinulta kymmeniä tuhansia euroja - etkä sinä pysty olemaan allekirjoittamatta sitä rinnassasi kiehuvan tuskan vuoksi - ajattelet vain, että kuolet kuitenkin pian, ja koska elämältäsi putosi täysin pohja ja merkitys, niin parempi päästää tuollainen mahdollisimman äkkiä pois läheltäsi, joten antaa mennä...

Olet koko ajan niin täysin pökertynyt ja sekaisin rakkaasi kyvystä ja halusta vahingoittaa sinua niin henkisesti kuin fyysisestikin, ettet pysty ilmiantamaan häntä virkavallalle, koska kaikesta huolimatta säälit häntä tietäessäsi, että oikea oikeus tuomitsisi rakkaasi vankilaan ja hän menettäisi maailman kunnioituksen loppuelämäkseen, muusta puhumattakaan.

Kukaan ei osaa kieroilla niin hienosti kuin juristi."

Ikävä kyllä näin maailma kerää pinnalle pahat ja likaiset, mutta survoo samalla pienet, köyhät ja mitättömät syvimpään helvetinkoloon, mikä löytyy.

Se lämmin sisäinen virta

Puhutaanpa ajan kuluksi välillä uskonnosta. Se on tunnetusti vaikea ja kipakoita sanallisia nujakointeja herättävä aihe; joku kun on vakaasti sitä mieltä, että Raamattu on suoraa puhetta Jumalalta, joku taas pitää ns. Pyhää Kirjaa pelkkänä vanhojen kirjoitusten kokoelmana. Ja tietysti eri uskonsuunnat tulkitsevat sitten kirjan sanomaa monin eri tavoin, joten meeppä siihen välliin inisemmään...

No, jokaisella on oikeus ja valta uskoa ihan mitä ja mihin haluaa. Kaikki vain eivät tule ajatelleeksi mm. sitä, että Raamatun syntyaikoina vain miehillä oli sielu ja naisten tuli sen aikaiseen tapaan vaieta seurakunnassa, joten eivätköhän ne kirjan tekstitkin mene niiden vanhojen miesten mieltä mukaillen. Jos Raamattu kirjoitettaisiin nyt, esiin hypähtäisi nykyisin vallitseva tasa-arvo ja jopa naisten sielumahdollisuus! Mii tuu...

Minun uskoni ei tarvitse kirkkoja; minulla on sydän se, joka puhuu sille Jollekin ja se riittää. Kyyyllä minä kirkossakin väliin käyn, milloin tarvitsen hengellisen musiikin värähtelyä ahdistustani lievittämään. Puheista en niin välitä; minulle riittää se lämmin sisäinen virta, joka rintaani huuhtelee ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Tietenkin myös tietyt juhlajutut sinänsä vievät minut sinne, mutta juuri tuo pikkusieluisuus tuhlaamalla selvää kahdenkeskisen Jumala-suhteen kehittämisaikaa sotimiseen ja vallankäyttöön saa minut näkemään punaista.

Olen aikoinani opiskellut myös uskontotiedettä ja sitä tutkiessani huomasin, miten kaikissa uskonnoissa oli jotain hyvää, joten turha niistä on kiistellä ja miekkoja kalisutella. Luulenpa, että oma uskoni on sekoitus vähän näistä jokaisesta ja lisäksi vielä jostain muustakin henkisyydestä.

Taivaissa liitelijät?

Äiti sanoi muinoin, että aina, kun kokoomus on ollut päätöksiä tekemässä, ihmiset ovat joutuneet kärsimään.

Tämä toteamus putkahti mieleeni nykyisen lakkoryöpyn alettua, ja vaikken yleensä mikään intoileva politikoija olekaan, niin tuntuu siltä, että hallituksessa päätöksiä tekevät täysin elollisesta elämästä irrallaan olevat taivaissa liitelijät, joilla aina on ollut kädessä namiviipale, josta he eivät halua luopua ja josta he eivät halua antaa siivuakaan noille kuvittelemilleen "loiseläjille", yhteiskunnan apua tarvitseville. Näiden kun pitäisi koettaa edes jotenkin ansaita itse leipänsä, olivatpa he miten sairaita tahansa tai muuten työpaikkojen ulkopuolelle jätettyjä.

Niinpä, Herra, pyydän, että pistät edes jonkun oikeasti maan pinnalla taapertavan ministerin hoksottimiin väläyksen jakaa raakalaismaisesta höperöinnistä kuittaamastaan palkasta edes YHDEN TONNIN tarvitseville. Heille itselleen se kun ei ole niin välttämätön - tuskin edes huomaisivat sen puuttumista. PLIIS.....

Onttoihin korsiin kursittua porukkaa

Ollaan me muumioiset vissiin jo aika onttoihin korsiin kursiutunutta porukkaa, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämään ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä - sekin lähes muumioikäinen jo - on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Soturimuumio

Tämä asteittaista muumioitumistaan sivusta seuraava, kilven ympärilleen kehittänyt "soturimuumio", oli ennen antelias, iloinen, kaikki ihmiset omana itsenään hyväksyvä, tulevaisuuteen toiveikkaasti ja lämmöllä suhtautuva lähes normi-ihminen, kunnes...

Niin, kunnes se paljon puhuttu ja nokiteltu ELÄMÄ ITSE tarttui niskavilloihin ja tukisti niin, että pää oli revetä. Huusi, että luuletko sinä muumis, että voit koko loppuelämäsi viettää näin, suhteellisen leppoisasti, iskuja ja mitätöintiä taitavasti väistellen, kuten tähän asti olet tehnyt?

VÄÄRÄ LUULO, sillä nyt saat kokea sen, mitä opettelemaan tähän maailmaan tällä kertaa synnyit - saat oppia hyväksymään lähes kaiken entisen menettämisen; kodin, lapsuuskodin, kotiseudun, elämänkumppanin, omaisuuden - ja joudut aloittamaan kaiken ihan alusta oudossa ympäristössä, vain lainapatja lattialla, ilman ainuttakaan ennestään tuttua ihmistä...

No, melkein kaiken tuon opinkin hyväksymään vähitellen, vuosien mittaan, sielu äänetöntä kipua huutaen, tuskallani hautaa itselleni kovertaen. Olisinkin jo luovuttanut, sanonut Elämälle, että voitit, ota minut nyt pois, en jaksa enää tällä erää, mutta koska lähes muumioikäiselläkin on lapsia ja lapsenlapsia, niin Elämä ei suostunut, vaan piti päänsä.

Kärsi siis sielu, kirkkaamman kruunun saat? Höpöpuhetta; tuskin mikään kruunu missään odottaa, on vain toivottavasti sitten lopussa helpotus ja kirkkaus muuten vaan, hetken lepo ja sitten uuteen taistoon valmistautuminen.

Koska tänne jäin, opin siis jopa antamaan anteeksi valheet, pettämiset ja lyönnitkin. Yhden yli en vain millään pääse, ja sen vuoksi varmaankin joudun TAAS syntymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... Saan odottaa tätä samanlaista, kivuliaasti lähestyvää muumioikää loputtomiin, elämä elämän perään...

Sillä en usko, että oikeudentajuni pystyy ikinä käsittämään, saati hyväksymään törkeää ja ylimielistä kavallusta, jonka tekee läheiselleen oikeuslaitosta palveleva ihminen, oletetusti oikeamielinen ja luotettava, ja joka johtaa kavalluksen kohteeksi joutuneen elinikäiseen kiipeliin. Muumioinen mieleni joutuu näet väkisinkin miettimään, miten oikeamielisiä tuollaisen tuomarin kaikki muut tuomiot ovat olleetkaan...

Vanha ja tyhmä kalkkis?

Presidenttiehdokkaiden esittelyjä on tullut telkkarista melkein tulvimalla ja olen koettanut katsoa niitä sen minkä uni ja terveys ovat suoneet. Niinpä jos näin muumioikäisen, lähes siis, sallitaan tuikata tärisevä sormensa peliin, niin sanoisin, että ainakin kahta häntäpäähän puskettua ehdokasta ei ole kunnolla kuunneltu. On tuijotettu vain ehdokkaan ulkoiseen habitukseen tai puoluekantaan.

Esimerkiksi Hjallis Harkimo ilmaisee mielipiteensä suoraan ja konstailematta, teeskentelemättä olevansa muuta kuin mitä on. Samoin tekee Li Andersson, jolla on vahva kokemus politiikasta ihan nuoruuden päivistä asti.

Hjallis on rempseä, joskus ehkä harkitsematon sanoissaan, Li puhuu harkitsevammin ja hänen sanansa ovat täyttä asiaa. Molemmat ovat välittömiä ja huumorintajuisia, toisten ehdokkaiden tavoin kansan parasta ajattelevia.

No, tällä muumiolla ei liene kovinkaan paljon sananvaltaa näissä bileissä, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän saattaa hyvinkin antaa äänestyspäivän soljua hiljaa ohitseen, sillä "mitäpä se hyvejää", kuten kunnon kainuulainen sanoo.

Mielestäni jokaisesta pitää etsiä ne hyvät puolet ja koska jokainen tarvitsee oman puolestapuhujansa, niin olkoon se vaikka tällä kertaa tämmönen ja semmonen muumioitumistaan kohti ajautuva BOOMERI (siis vanha ja tyhmä kalkkis?)...

Talven suru

Talvellekin näyttää tulleen jokin suru, koska se on puhjennut itkemään. Sen kyyneleet valuvat kirkkaina helmivanoina pitkin ikkunoitani. Ehkä se myötäelää minun murheitani, sillä minunkin kyyneleeni vierivät turhien ja hukattujen päivien ikkunoissa.

Tai jospa se itkeekin etukäteen kaikkia niitä murtuneita ja katkenneita raajoja, jotka sen kyynelten tulva tulee aiheuttamaan?

Omalta osaltani en aio lisätä sen surua uhkarohkeilemalla jäisille pihoille tai teille, vaan annan sen rauhassa kyynelehtiä, kunnes talven pahin selkä taittuu, kevät saa ylivallan, jää sulaa ja luontoäiti puskee sylistään uusia, ihania vihreitä versojaan.

Ja toivon totisesti, että silloin minunkin kyynelvirtani lipuisi jo tasaisesti, ilman yksinäisyyden ahdistavia tyrskyjä.

Räpellystä

No johan se muumioikäinenkin, lähes siis, pystyy vielä jotain räpeltämään! Sain nimittäin siivottua koko huushollin - noo, pölyjä en enää jaksanut tähän syssyyn siirrellä tasoilta, mutta lattiat on nyt imuroitu ja luututtu. Luutu huiski jopa mattojenkin päältä, niin jotta nekin on ikään kuin pesty nyt, tavallaan...

Kunnia imuroinneista menee kylläkin roboteille, koska lähes muumiothan ovat jo niin hauraita tekeleitä, etteivät niiden selät oikein tykkää roikkua varsinaisen pölynimurin jatkeena.

Viisaampi ja uudempi robotti teki esipuhdistuksen; se kun pääsee yhden kirjakaapinkin alle juuttumatta - vanhempi ja totterompi juuttuu siihen aukkoon ja on heti vinkumassa apua. Jälkipyykkiin, siis tarkkomiseen se kyllä on ihan omiaan. No, mopin heiluttamiseen lähes muumioikäinenkin pystyi, joten onnesta ymmyrkäisenä heittäysin sänkyyn nauttimaan ansaitusta kahvikupillisesta ja kauppalähetin tuomasta laskiaispullasta. Samalla katselin tallennetta presidenttiehdokkaasta Tommolan matkassa.

Että NAM!

Sydämeen koskee

Kai se elämä menee niin, että tyttäret kantavat kaunaa äideilleen? Väittävät valittamiseksi sitä, mitä äitimuori kertoilee elämänkulustaan ja epäonnistumisistaan, traumoistaan, tuskastaan yms. Kuulemma hän aiheuttaa siten lapsilleen ahdistusta! Ei vissiinkään tule mieleen, että juuri nämä omat lapset voivat olla ainoita niin läheisiä, joille hän voisi ja haluaisi purkaa sydämensä taakkaa? Tukea toivoen

Mielellään tyttäret kyllä ohjeistavat ja määräilevät, miten pitäisi toimia, missä kulkea ja miten... Neuvovat menemään asiantuntijoiden luokse mielen ja sielun kipujen kanssa. Oikeassahan he ovat; sinnehän sitä pitäisi. Niin, mikäli jaksaisi. Eiväthän ne lapset kai oikeastaan ole ollenkaan sitä varten.

Koskee niin sydämeen. Ajatus, että saa lapsensa ahdistumaan...

Vinoa virneilyä

Ettäkö nykynainen vastaa kuusikymppisenä entisvanhasta nelikymppistä? Ja vanhuus alkaa vasta 76-vuotiaana? JIPPII!

Ei mulla mitään siihen sanomista ole, eiköhän itsekukin tunne olonsa vanhaksi ajallaan, tokko sitä toisten antamat määritelmät kovinkaan loksauttaa.

Niin, oikeastaanhan minun piti ihmettelemäni aamuista telkkarin Jälkiviisaiden juttelua, he kun vitsailivat presidenttiehdokkaista ja totesivat vino virne suupielessään, että vain yksi olisi todella halunnut presidentiksi, mutta hän ei saanut riittävää kannattajakorttimäärää mukaan päästäkseen.

Minua harmittaa tuo aika yleinen vitsailu tietyn ihmisen tekemisistä. Ja säälittää hirmuisesti - hänhän haluaa vain pysyä mukana elämässä, ympäristössä, mihin on vuosikymmenten aikana tottunut! Toivon, ettei hän anna tämän kaiken lannistaa, vaan pyörii joukoissa mukana niin kauan kuin jaksaa. Pidän peukkuja.

Lupaus mi lupaus

Tasan kahdeksalta älähti ovikello. Alkutekijöissään raahustava muumioparka hättäysissään rupesi kuumeisesti kiskomaan senttereitä, ponttereita vai mitä ne nyt olivatkaan ne terättömät sukkahousut...

Ovella seisoi mies.

- WC:n putkitarkastus, hän ilmoitti.

Muumiolla oli aikomus lähteä kaupoille, pakkokin oli, sillä auto oli kiinni seinän lämpöpistokkeessa.

- Oli puhe, että ilmoitatte edellisenä päivänä, että ehdin tyhjentää kylppärin. Ei se nyt sovi.

Mies seisoi ällistyksissään, ei vissiin oikein ymmärtänyt; kieliongelmia, nääs.

Toinen työmies ilmestyi, kun edellinen oli rämplännyt puhelintaan hetken. Hän kertoi, että ilmoittaminen oli unohtunut, joten kyllä heille sopii, että tulevat seuraavana päivänä. Hienoa ja kiitos! Ja niinpä he kilauttivat seuraavaan oveen, sinne sopi mennä, joten helpotuksesta huokaisten kiskoin nastakengät koipiini ja käpsäkehdin jätekatoksen kautta autolle.

Kaupassa rupesi hienoinen aamun tapahtumista johtuva hermostumiseni ilmenemään käsien kömpelyytenä ja jalkojen raskautena, pääkin oli jotenkin sumuinen ja hoksaamaton. Niinpä kun viimein taistelin kärryjeni ja vetokassini kanssa autolle, siitä hissiin ja kotiin, lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse moisella reissulla itseäni väsyttää, vaan tästä lähtien isommat ostokset tuo hyväksi todettu kaupan kotiinkuljetus.

Enkä muuten tuntenut yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että olin näpännyt oven kiinni remonttimiesten nenän edestä. Oppia ikä kaikki. Heillekin. Lupaus mi lupaus.

Kaupan kyydeillä

Kokeilin kaupan kotiinkuljetusta viime viikolla. On se kyllä tosi hieno juttu, etenkin kun ajattelee näitä nykyisiä säitä ja varsinkin sen tavarapaljouden kotiin raahaamista. Reipas nuorukainen kantoi ostokseni keittiöön asti. Ja minä sain olla ihan rauhassa sukkasillani sisätiloissa, kun pakkanen paukutteli ulkona!

Ajatellaanpa sitä, että raahaat vetokassia sauvojen kanssa - no, eihän se oikein onnistu, ja reppuunkin mahtuu rajallinen määrä, nimittäin jos poikkeaa kauppaan vain kerran viikossa tai kahdessa ja se taas riippuu niin päästä kuin jaloistakin - kummat niistä on niinä päivinä tolallaan. Myös autoon ja siitä pois voi olla liian pelottavaa liukkailla keleillä uhkarohkeilla pihan yli, sillä jos kumoon kupsahtaa, ei yksin ylös oo nousemista. Ainakaan tällä muumiolla.

Tilaan siis toistekin. Se vajaa kymppi kuljetuksesta on pikkuraha murtuneen nilkan, lonkan tai käden säästymisestä.

Yksinäisyys sattuu

"Uuden vuoden otin vastaan yksin. Ei kuulunut soittoja, ei näkynyt toivotuksia. Ei ollut edes juhlajuomaa yksin kilistääkseni. Vajosin syvyyteen - kukaan ei tarvitse minua, kukaan ei ajattele minua. Minua ei ole.

Muina iltoina parvekkeellani loistivat jouluvalot. Nyt eivät. En noussut edes katselemaan ilotulituksia - vain korvissa kumuavat jyskeet ja paukkeet saattelivat minut uuteen vuoteen.

Tosi syvältä nousivat nämä uuden vuoden askellukset.

Yksinäisyys sattuu."