Talven suru

Talvellekin näyttää tulleen jokin suru, koska se on puhjennut itkemään. Sen kyyneleet valuvat kirkkaina helmivanoina pitkin ikkunoitani. Ehkä se myötäelää minun murheitani, sillä minunkin kyyneleeni vierivät turhien ja hukattujen päivien ikkunoissa.

Tai jospa se itkeekin etukäteen kaikkia niitä murtuneita ja katkenneita raajoja, jotka sen kyynelten tulva tulee aiheuttamaan?

Omalta osaltani en aio lisätä sen surua uhkarohkeilemalla jäisille pihoille tai teille, vaan annan sen rauhassa kyynelehtiä, kunnes talven pahin selkä taittuu, kevät saa ylivallan, jää sulaa ja luontoäiti puskee sylistään uusia, ihania vihreitä versojaan.

Ja toivon totisesti, että silloin minunkin kyynelvirtani lipuisi jo tasaisesti, ilman yksinäisyyden ahdistavia tyrskyjä.