Tärkeysjärjestys

Istuin odottamassa syöpäsairauden viisivuotiskontrolliin pääsyä. Hoitajat työnsivät siihen lähelle paareilla makaavan raavaan miehen, jonka rintaa vasten takertuneena lepäsi pieni lapsi, välillä hiljaa äännellen. Hoitajat irrottivat lapsen varovasti isänsä sylistä ja lähtivät viemään häntä jonnekin, kuvaukseen kenties.

Koetin olla häiritsemättä, en tuijottanut, vilkaisin vain, mutta isä ilmeisesti halusi selittää jotenkin tapahtunutta ja kertoi, että lapsella oli turvallisempi olla siinä isän rinnan päällä, sydämen sykkeen rauhoittavassa turvassa. Nyökkäsin vain, sillä silmissäni tulvi jo, kun ajattelin sairasta lasta ja sitä, mikä hätä ja huoli näillä nuorilla vanhemmilla oli vasta elämänsä alussa olevan lapsensa puolesta.

Tulipahan siinä samalla kuitenkin taas päivitettyä asioiden tärkeysjärjestystä, sillä onhan nyt ihan eri asia pienen lapsen sairaus, kipu ja tuska verrattuna elämänsä huiput ja kuopat rymynneeseen lähes muumioikäiseen mummeloiseen, joka sentään ymmärtää, mistä kivut johtuvat, mitä pieni lapsi taas ei tee.

Se lämmin sisäinen virta

Puhutaanpa ajan kuluksi välillä uskonnosta. Se on tunnetusti vaikea ja kipakoita sanallisia nujakointeja herättävä aihe; joku kun on vakaasti sitä mieltä, että Raamattu on suoraa puhetta Jumalalta, joku taas pitää ns. Pyhää Kirjaa pelkkänä vanhojen kirjoitusten kokoelmana. Ja tietysti eri uskonsuunnat tulkitsevat sitten kirjan sanomaa monin eri tavoin, joten meeppä siihen välliin inisemmään...

No, jokaisella on oikeus ja valta uskoa ihan mitä ja mihin haluaa. Kaikki vain eivät tule ajatelleeksi mm. sitä, että Raamatun syntyaikoina vain miehillä oli sielu ja naisten tuli sen aikaiseen tapaan vaieta seurakunnassa, joten eivätköhän ne kirjan tekstitkin mene niiden vanhojen miesten mieltä mukaillen. Jos Raamattu kirjoitettaisiin nyt, esiin hypähtäisi nykyisin vallitseva tasa-arvo ja jopa naisten sielumahdollisuus! Mii tuu...

Minun uskoni ei tarvitse kirkkoja; minulla on sydän se, joka puhuu sille Jollekin ja se riittää. Kyyyllä minä kirkossakin väliin käyn, milloin tarvitsen hengellisen musiikin värähtelyä ahdistustani lievittämään. Puheista en niin välitä; minulle riittää se lämmin sisäinen virta, joka rintaani huuhtelee ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Tietenkin myös tietyt juhlajutut sinänsä vievät minut sinne, mutta juuri tuo pikkusieluisuus tuhlaamalla selvää kahdenkeskisen Jumala-suhteen kehittämisaikaa sotimiseen ja vallankäyttöön saa minut näkemään punaista.

Olen aikoinani opiskellut myös uskontotiedettä ja sitä tutkiessani huomasin, miten kaikissa uskonnoissa oli jotain hyvää, joten turha niistä on kiistellä ja miekkoja kalisutella. Luulenpa, että oma uskoni on sekoitus vähän näistä jokaisesta ja lisäksi vielä jostain muustakin henkisyydestä.

Sydämeen koskee

Kai se elämä menee niin, että tyttäret kantavat kaunaa äideilleen? Väittävät valittamiseksi sitä, mitä äitimuori kertoilee elämänkulustaan ja epäonnistumisistaan, traumoistaan, tuskastaan yms. Kuulemma hän aiheuttaa siten lapsilleen ahdistusta! Ei vissiinkään tule mieleen, että juuri nämä omat lapset voivat olla ainoita niin läheisiä, joille hän voisi ja haluaisi purkaa sydämensä taakkaa? Tukea toivoen

Mielellään tyttäret kyllä ohjeistavat ja määräilevät, miten pitäisi toimia, missä kulkea ja miten... Neuvovat menemään asiantuntijoiden luokse mielen ja sielun kipujen kanssa. Oikeassahan he ovat; sinnehän sitä pitäisi. Niin, mikäli jaksaisi. Eiväthän ne lapset kai oikeastaan ole ollenkaan sitä varten.

Koskee niin sydämeen. Ajatus, että saa lapsensa ahdistumaan...

Rajansa kaikella

Rajansa kaikella! En ymmärrä, miksi jo ennestään lähes lynkattua ja joka suunnalta lyötyä ihmistä pitää lyödä lisää. Kaksinaamaiset tekopyhät hurskastelijat heiluttavat säälimättä raippojaan ja iskevät henkisesti ristiinnaulitsemansa laulajan, näyttelijän, poliitikkoparan jne. hirsipuuta aina vaan syvemmälle ja syvemmälle maanpoveen.

Jokainen mokaa joskus, tavalla tai toisella, vaikkei niistä kaikista maailmalle aina toitotetakaan. Sinäkin, raipanheiluttaja - onko sinun tiesi niin kirkas ja valontäyteinen, että voit puhtain sydämin kaivertaa myrkkysanojasi toisen sydämeen ja mieleen? Osaatko edes kuvitella maailmaasi armeliaisuutta ja edes vähäistä ymmärrystä ja anteeksiantoa?

Uhraapa hetkinen sille ajatukselle, että entäpä jos sinä itse tai joku läheisesi olisitte jotenkin, jostain ihmeen syystä tuolla paikalla? Toivoisitko, rukoilisitko edes yhtä kilttiä sanaa, apua tarjoavaa kädenojennusta, lupausta, ettei koko jäljellä oleva tulevaisuus tuhoutuisi?

Melkein muumio on nyt hyvin, hyvin vihainen...