Istuin odottamassa syöpäsairauden viisivuotiskontrolliin pääsyä. Hoitajat työnsivät siihen lähelle paareilla makaavan raavaan miehen, jonka rintaa vasten takertuneena lepäsi pieni lapsi, välillä hiljaa äännellen. Hoitajat irrottivat lapsen varovasti isänsä sylistä ja lähtivät viemään häntä jonnekin, kuvaukseen kenties.
Koetin olla häiritsemättä, en tuijottanut, vilkaisin vain, mutta isä ilmeisesti halusi selittää jotenkin tapahtunutta ja kertoi, että lapsella oli turvallisempi olla siinä isän rinnan päällä, sydämen sykkeen rauhoittavassa turvassa. Nyökkäsin vain, sillä silmissäni tulvi jo, kun ajattelin sairasta lasta ja sitä, mikä hätä ja huoli näillä nuorilla vanhemmilla oli vasta elämänsä alussa olevan lapsensa puolesta.
Tulipahan siinä samalla kuitenkin taas päivitettyä asioiden tärkeysjärjestystä, sillä onhan nyt ihan eri asia pienen lapsen sairaus, kipu ja tuska verrattuna elämänsä huiput ja kuopat rymynneeseen lähes muumioikäiseen mummeloiseen, joka sentään ymmärtää, mistä kivut johtuvat, mitä pieni lapsi taas ei tee. 
