Nisun mussuttajat

Oi maamme mahtavat! Nyt te haluatte iskeä rankaisevan raippanne jo eläkeläisiinkin, hyvinvointinne edestä aikoinaan voimansa ja terveytensä uhranneisiin, ja ahdistaa heidät entistäkin ahtaampaan loukkoon. Onkohan teillä edes minkäänlaista aavistusta siitä, millaisista lähtökohdista moni harmaasta kansanosasta on tulevaisuuteensa ponnistanut? Oli mm. jo lapsena otettava vastaan sitä työtä mitä sai, kun vanhempien rahat eivät riittäneet lastensa joutilaina pitämiseen.

Mutta turhapa siitä on jankuttaa, koska ettehän te kuitenkaan pysty mitenkään edes kuvittelemaan, saati uskomaan, että ennen teitä, ikänsä nisua mussuttaneita, olisi mitenkään voinut kenelläkään olla niin kovin vaikeaa - tokko me oikein vanhat edes kunnolla muistamme asioita, harhoissa ja kuvitelmissa eläjiä kun kuitenkin jo olemme...

No, tehän haluatte ilmeisesti vain pitää huolen siitä, ettei teidän omiin vakaisiin ja koko ajan karttuviin tuloihinne kajottaisi - onhan nyt toki ihan eri asia nipistää meiltä, muutenkin kohta muumioituneilta, tuottamattomilta riesoilta loputkin elämisen edellytykset kuin teiltä, joilla sentään on oletettavasti vielä tosi monta vuosikymmentä edessänne!

Tuloksekkaampaa paremman tulevaisuutenne varmistamiseksi lienee siis se, että meidän riesojen halu elämän jatkamiseen kutistuisi kutistumistaan, jolloin elintilaa ja rahaa vapautuisi enemmän teidän käyttöönne, kun viimeisillä voimillaan kituuttamiseen väsyneet luovuttavat ja lähtevät omasta halustaan korkeammille värähtelytasoille.

Tärkeysjärjestys

Istuin odottamassa syöpäsairauden viisivuotiskontrolliin pääsyä. Hoitajat työnsivät siihen lähelle paareilla makaavan raavaan miehen, jonka rintaa vasten takertuneena lepäsi pieni lapsi, välillä hiljaa äännellen. Hoitajat irrottivat lapsen varovasti isänsä sylistä ja lähtivät viemään häntä jonnekin, kuvaukseen kenties.

Koetin olla häiritsemättä, en tuijottanut, vilkaisin vain, mutta isä ilmeisesti halusi selittää jotenkin tapahtunutta ja kertoi, että lapsella oli turvallisempi olla siinä isän rinnan päällä, sydämen sykkeen rauhoittavassa turvassa. Nyökkäsin vain, sillä silmissäni tulvi jo, kun ajattelin sairasta lasta ja sitä, mikä hätä ja huoli näillä nuorilla vanhemmilla oli vasta elämänsä alussa olevan lapsensa puolesta.

Tulipahan siinä samalla kuitenkin taas päivitettyä asioiden tärkeysjärjestystä, sillä onhan nyt ihan eri asia pienen lapsen sairaus, kipu ja tuska verrattuna elämänsä huiput ja kuopat rymynneeseen lähes muumioikäiseen mummeloiseen, joka sentään ymmärtää, mistä kivut johtuvat, mitä pieni lapsi taas ei tee.

Helvetinkolo

Epätoivo ja elämän turhaksi tunteminen on kavala masennuksen keino vallata ihmisen sisin.

"Kun rakkaasi on valehdellut, pettänyt ja pahoinpidellyt sinua ja lopuksi muka löytänyt kauan etsimänsä keinon päästä sinusta irti itseään muiden silmissä "likaamatta", elämäsi tuhoutuu vääjäämättä, ainakin, jos et ole tehnyt oikeasti mitään likaista ja olet palvellut rakastasi monet vuosikymmenet hänen rehellisyyteensä ja lopulliseen oikeamielisyyteensä kaikesta huolimatta luottaen. Kun hänellä kaiken lopuksi on otsaa tekaista epäoikeudellinen ositus, jossa hän kavaltaa sinulta kymmeniä tuhansia euroja - etkä sinä pysty olemaan allekirjoittamatta sitä rinnassasi kiehuvan tuskan vuoksi - ajattelet vain, että kuolet kuitenkin pian, ja koska elämältäsi putosi täysin pohja ja merkitys, niin parempi päästää tuollainen mahdollisimman äkkiä pois läheltäsi, joten antaa mennä...

Olet koko ajan niin täysin pökertynyt ja sekaisin rakkaasi kyvystä ja halusta vahingoittaa sinua niin henkisesti kuin fyysisestikin, ettet pysty ilmiantamaan häntä virkavallalle, koska kaikesta huolimatta säälit häntä tietäessäsi, että oikea oikeus tuomitsisi rakkaasi vankilaan ja hän menettäisi maailman kunnioituksen loppuelämäkseen, muusta puhumattakaan.

Kukaan ei osaa kieroilla niin hienosti kuin juristi."

Ikävä kyllä näin maailma kerää pinnalle pahat ja likaiset, mutta survoo samalla pienet, köyhät ja mitättömät syvimpään helvetinkoloon, mikä löytyy.

Soturimuumio

Tämä asteittaista muumioitumistaan sivusta seuraava, kilven ympärilleen kehittänyt "soturimuumio", oli ennen antelias, iloinen, kaikki ihmiset omana itsenään hyväksyvä, tulevaisuuteen toiveikkaasti ja lämmöllä suhtautuva lähes normi-ihminen, kunnes...

Niin, kunnes se paljon puhuttu ja nokiteltu ELÄMÄ ITSE tarttui niskavilloihin ja tukisti niin, että pää oli revetä. Huusi, että luuletko sinä muumis, että voit koko loppuelämäsi viettää näin, suhteellisen leppoisasti, iskuja ja mitätöintiä taitavasti väistellen, kuten tähän asti olet tehnyt?

VÄÄRÄ LUULO, sillä nyt saat kokea sen, mitä opettelemaan tähän maailmaan tällä kertaa synnyit - saat oppia hyväksymään lähes kaiken entisen menettämisen; kodin, lapsuuskodin, kotiseudun, elämänkumppanin, omaisuuden - ja joudut aloittamaan kaiken ihan alusta oudossa ympäristössä, vain lainapatja lattialla, ilman ainuttakaan ennestään tuttua ihmistä...

No, melkein kaiken tuon opinkin hyväksymään vähitellen, vuosien mittaan, sielu äänetöntä kipua huutaen, tuskallani hautaa itselleni kovertaen. Olisinkin jo luovuttanut, sanonut Elämälle, että voitit, ota minut nyt pois, en jaksa enää tällä erää, mutta koska lähes muumioikäiselläkin on lapsia ja lapsenlapsia, niin Elämä ei suostunut, vaan piti päänsä.

Kärsi siis sielu, kirkkaamman kruunun saat? Höpöpuhetta; tuskin mikään kruunu missään odottaa, on vain toivottavasti sitten lopussa helpotus ja kirkkaus muuten vaan, hetken lepo ja sitten uuteen taistoon valmistautuminen.

Koska tänne jäin, opin siis jopa antamaan anteeksi valheet, pettämiset ja lyönnitkin. Yhden yli en vain millään pääse, ja sen vuoksi varmaankin joudun TAAS syntymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... Saan odottaa tätä samanlaista, kivuliaasti lähestyvää muumioikää loputtomiin, elämä elämän perään...

Sillä en usko, että oikeudentajuni pystyy ikinä käsittämään, saati hyväksymään törkeää ja ylimielistä kavallusta, jonka tekee läheiselleen oikeuslaitosta palveleva ihminen, oletetusti oikeamielinen ja luotettava, ja joka johtaa kavalluksen kohteeksi joutuneen elinikäiseen kiipeliin. Muumioinen mieleni joutuu näet väkisinkin miettimään, miten oikeamielisiä tuollaisen tuomarin kaikki muut tuomiot ovat olleetkaan...

Vinoa virneilyä

Ettäkö nykynainen vastaa kuusikymppisenä entisvanhasta nelikymppistä? Ja vanhuus alkaa vasta 76-vuotiaana? JIPPII!

Ei mulla mitään siihen sanomista ole, eiköhän itsekukin tunne olonsa vanhaksi ajallaan, tokko sitä toisten antamat määritelmät kovinkaan loksauttaa.

Niin, oikeastaanhan minun piti ihmettelemäni aamuista telkkarin Jälkiviisaiden juttelua, he kun vitsailivat presidenttiehdokkaista ja totesivat vino virne suupielessään, että vain yksi olisi todella halunnut presidentiksi, mutta hän ei saanut riittävää kannattajakorttimäärää mukaan päästäkseen.

Minua harmittaa tuo aika yleinen vitsailu tietyn ihmisen tekemisistä. Ja säälittää hirmuisesti - hänhän haluaa vain pysyä mukana elämässä, ympäristössä, mihin on vuosikymmenten aikana tottunut! Toivon, ettei hän anna tämän kaiken lannistaa, vaan pyörii joukoissa mukana niin kauan kuin jaksaa. Pidän peukkuja.

Huilailua

Olen aina halunnut olla hyvissä ajoin siellä, minne pitää menemäni, sillä entisessä elämässä kiire ja ahdistus veivät kaiket voimat ja pitivät verenpaineen hälyttävän korkealla, joten kun siitä vaiheesta pääsin, koetin kaiken tarvittavan hoitaa kiireettömästi, hätäilemättä.

No. eilen huilailin kaikessa rauhassa koneella yöpaitulissa vielä 20 yli 10, aikani rokotukseenhan oli vasta klo 10.40, joten...

...joten äkkiä tuntui nykäisy, kuin joku olisi vetäissyt tukasta - herra siunatkoon; minähän myöhästyn kohta! Olin jostain syystä kuvitellut, että vuoro 10.40 olisi suunnilleen jossain siellä tasan seutuvilla!

Rynttyyt siis kiireellä niskaan, auton avaimet taskuun, kävelysauvat tueksi pihan yli ja "hyppy" autoon sekä koslan nokka kohti rokotuspistettä. Roskapussi sai jäädä yksin päivystämään eteisen matolle.

Niin, nykyisin pelkään älyttömästi, että lankean/kompastun/kaadun jäisessä maastossa, sillä koipeni muuttuivat jokseenkin heikohkoiksi lihakimpaleiksi sairauksien myötä enkä enää pääse itsenäisesti ylös, jos kaadun, siksi siis sauvat - turvaa tuomaan. Sitä minun on vielä vaikea sulattaa täysin - eihän tuosta ole kuin kuutisen vuotta, kun vielä lähes päivittäin hikoilin kuntosalilla ja juoksin kilometrikaupalla ympäri kaupunkia.

Elämä näin päihittää omat suunnitelmani mennen tullen ja muuttaa päivieni suunnan mieleisekseen, vaikken kyllä millään ymmärrä, mitä sillä minua vastaan oikein on...