Tärkeysjärjestys

Istuin odottamassa syöpäsairauden viisivuotiskontrolliin pääsyä. Hoitajat työnsivät siihen lähelle paareilla makaavan raavaan miehen, jonka rintaa vasten takertuneena lepäsi pieni lapsi, välillä hiljaa äännellen. Hoitajat irrottivat lapsen varovasti isänsä sylistä ja lähtivät viemään häntä jonnekin, kuvaukseen kenties.

Koetin olla häiritsemättä, en tuijottanut, vilkaisin vain, mutta isä ilmeisesti halusi selittää jotenkin tapahtunutta ja kertoi, että lapsella oli turvallisempi olla siinä isän rinnan päällä, sydämen sykkeen rauhoittavassa turvassa. Nyökkäsin vain, sillä silmissäni tulvi jo, kun ajattelin sairasta lasta ja sitä, mikä hätä ja huoli näillä nuorilla vanhemmilla oli vasta elämänsä alussa olevan lapsensa puolesta.

Tulipahan siinä samalla kuitenkin taas päivitettyä asioiden tärkeysjärjestystä, sillä onhan nyt ihan eri asia pienen lapsen sairaus, kipu ja tuska verrattuna elämänsä huiput ja kuopat rymynneeseen lähes muumioikäiseen mummeloiseen, joka sentään ymmärtää, mistä kivut johtuvat, mitä pieni lapsi taas ei tee.

Jeeeee!

Tietysti tämä ihanainen maamme on paras paikka asua ja elää - täällähän asuu maailman onnellisin kansa! No, ainakin kaikki muut ovat onnellisia paitsi lapset ja vanhukset. Heidäthän on unohdettu ja kaltoinkohdeltu, ohitettu.

Mutta onneksi tätä onnellista sanomaa toitotetaan ympäri maailmaa, joten on varmaa, että ihan kohta kaikkien porttien takana seisoo tuhansia ja taas tuhansia innokkaita hoitajia näille kaltoinkohdelluille.

Jeeeee! 😼

Mureneita?

Minun rakkaani (se, jonka ennen luulin olevan se), lähtee nyt juhlimaan 75-vuotisuuttaan risteilylle lasteni (no, onhan ne tietysti hänenkin) sekä sen uuden hurmion kera.

Nostanen viinilasini illemmalla heille, toivoen, että mitään murenaa ei syntyisi, vaikka vaikeaa se on - siis se usko ilman mureneita, sillä vielä koskaan ei ole mikään vuori pysynyt täysin murenematta eivätkä kuohuavat kosket viuhuamatta.

Onneksi minä nyt jo pysyn vuoteeseeni uppoutuneena, lakkaamatta toivoen, että vihdoinkin enkeli armahtaisi, armahtaisi ja tulisi sekä veisi minut pois, sillä perheeni on siellä jossain, missä minä en ole ja jossa minua ei tarvita.

Pirskales

Katsoin juuri ensi viikon Salatut elämät etukäteen MTVKatsomosta. Herkkänä muumioikäisenä, lähes siis, loin silmäni ylös taivaisiin tuon tuostakin, sillä kivasta perheohjelmasta on näköjään sukeutunut aikamoisen räävitön sekoiluesitys. Suoraa seksiä ja peiton heiluttamista näytetään estoitta. Pakostakin tulee joka kerta mieleen ne pienimmät, uteliain ja pyörein silmin kohtausta tuijottavat katsojat, joiden silmien eteen tämä kaikki räväytetään. Halutaanko heille kenties näin opettaa jotakin?

En olisi uskonut olevani mikään niuhamieli, mutta kieltämättä maku mainitusta "viihdeohjelmasta" laimenee viikko viikolta.

Noo, onhan tosin totta sekin, että meidän muumioisten mielestä seksin kuuluisi yhä olla eräs kauneimmista ja pyhistä kahden ihmisen keskenään jakamista rakkaudenosoituksista. Mutta kukapa meidän mielipiteitämme enää kuuntelee? Naurettavaa ja vähäteltävää porukkaahan kun muutenkin ollaan koko lutuuna!

Pirskales, osaisivat edes näytellä niitä kohtauksiaan luontevasti, mutta väkinäisiltä tekomakaamisiltahan ne loppujen lopuksi näyttävät! 😎

Tuon minä ottaisin

Katsoessani presidentti Niinistön puhetta telkkarista eilen, karkauspäivänä, tuumasin pojalleni, että tuon miehen minä ottaisin lennossa omakseni ja tänään kosaisisin, en ketään muuta.

Tosin suureksi harmituksekseni hänellä on jo vaimo, nuorikin vielä, joten tuskinpa kenenkään lähes muumioikäisen murmeliinin kosinta kovinkaan häntä hetkauttaisi, pikemminkin taitaisi huvittuneen hymykareen suupieliin nostattaa. 😉

Kun seuraavaksi erään toisen maan päämiehen naama ilmestyi kuvaan, kysyi poika nauraen, että ottaisitko tuon. Siihen vastasin jokseenkin sopimattomin sanavalinnoin niin, ettei niitä mitenkään kärsi kirjoittaa näkyville.

Että se siitä. Muumioituvan ihmisyksilön yksinelon individuaatio jatkukoon, kunnes sen ei enää ole tarvis jatkua ainakaan täällä näkyväisessä maailmassa...