Minun rakkaani (se, jonka ennen luulin olevan se), lähtee nyt juhlimaan 75-vuotisuuttaan risteilylle lasteni (no, onhan ne tietysti hänenkin) sekä sen uuden hurmion kera.
Nostanen viinilasini illemmalla heille, toivoen, että mitään murenaa ei syntyisi, vaikka vaikeaa se on - siis se usko ilman mureneita, sillä vielä koskaan ei ole mikään vuori pysynyt täysin murenematta eivätkä kuohuavat kosket viuhuamatta.
Onneksi minä nyt jo pysyn vuoteeseeni uppoutuneena, lakkaamatta toivoen, että vihdoinkin enkeli armahtaisi, armahtaisi ja tulisi sekä veisi minut pois, sillä perheeni on siellä jossain, missä minä en ole ja jossa minua ei tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti