Onttoihin korsiin kursittua porukkaa

Ollaan me muumioiset vissiin jo aika onttoihin korsiin kursiutunutta porukkaa, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämään ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä - sekin lähes muumioikäinen jo - on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Talven suru

Talvellekin näyttää tulleen jokin suru, koska se on puhjennut itkemään. Sen kyyneleet valuvat kirkkaina helmivanoina pitkin ikkunoitani. Ehkä se myötäelää minun murheitani, sillä minunkin kyyneleeni vierivät turhien ja hukattujen päivien ikkunoissa.

Tai jospa se itkeekin etukäteen kaikkia niitä murtuneita ja katkenneita raajoja, jotka sen kyynelten tulva tulee aiheuttamaan?

Omalta osaltani en aio lisätä sen surua uhkarohkeilemalla jäisille pihoille tai teille, vaan annan sen rauhassa kyynelehtiä, kunnes talven pahin selkä taittuu, kevät saa ylivallan, jää sulaa ja luontoäiti puskee sylistään uusia, ihania vihreitä versojaan.

Ja toivon totisesti, että silloin minunkin kyynelvirtani lipuisi jo tasaisesti, ilman yksinäisyyden ahdistavia tyrskyjä.

Kirpakkaa, haaleaa, mautonta ja piiiitkää

Olipa kirpakka ilma, kun uskaltauduin ulos. No, pakkokin on nyt vielä, kun maa on sula, mutta kun talven lumet ja jäät saapuvat, uhkaavat ne sulkea minut sisälle - pelkään niin kovin sitä kaatumista; ylös kun en pääse ilman apua. Koettu on...
Lunta jonkin verran kyllä jossain vilahteli, mutta ei haitalle asti.

Yksinasujan päivät kuluvat niin kovin haaleina, mauttomina ja piiiitkinä, että pelkkä ulos astuminen ja raikkaan ilman hengittäminen tuo riemun rintaan. Vain se lenkkikaveri, mokoma, piilottelee vielä jossakin. Kun ei nyt niin kauan piilottelisi, että ehdin muumioitua täysin!