Mureneita?

Minun rakkaani (se, jonka ennen luulin olevan se), lähtee nyt juhlimaan 75-vuotisuuttaan risteilylle lasteni (no, onhan ne tietysti hänenkin) sekä sen uuden hurmion kera.

Nostanen viinilasini illemmalla heille, toivoen, että mitään murenaa ei syntyisi, vaikka vaikeaa se on - siis se usko ilman mureneita, sillä vielä koskaan ei ole mikään vuori pysynyt täysin murenematta eivätkä kuohuavat kosket viuhuamatta.

Onneksi minä nyt jo pysyn vuoteeseeni uppoutuneena, lakkaamatta toivoen, että vihdoinkin enkeli armahtaisi, armahtaisi ja tulisi sekä veisi minut pois, sillä perheeni on siellä jossain, missä minä en ole ja jossa minua ei tarvita.

Nappi otsaan?

Kyllä tässä joutaisi jo napin otsaansa napsauttaa, totesin, kun vaivalloisesti ja varovaisesti sesloin ihmisjoukon keskeltä vapauteen. Jalat meinasivat tutista, joten kädet puristivat kävelysauvoja kouristuksenomaisesti, sillä pakko oli pärjätä kaatumatta, koska yksin olin liikkeellä.

Miksikö yksin toikkaroin? No, oli vähän pikku pakko, kun piti saada pakettipisteestä kylpyhuoneeseen tilaamani tukitangot käyttöön. Suihkussa on jo niin vaarallisen oloista seistä, että vaikka kuinka jalkojen alla on imukupeilla varustettu liukuestematto, niin sitä tukitankoa kädelle kaipaa etenkin hiusten pesun ajaksi, silmät ummessa kun tahtoo pikkusen huojautella...

Tosin kaikkialla oli kyllä ihania kanssakulkijoita, joten apua varmasti olisin saanut, mikäli olisin keikahtanut kumoon. Mulle availtiin nytkin ovia, tarjottiin pakettikoppien lähettyvillä istuinta ym. vieläpä niin ystävällisin hymyilyin, että jo niistä sain voimaa köpötellä kotiin, vaikka poskia pureskeli viima ja käsiä paleli hanskojen sisällä.

Mutta perille pääsin (muistin kyllä kiittää siitä niitä näkymättömiä enkeleitä ympärilläni) ja muutaman tunnin päästä vielä saunavuorollenikin tilavaan pesuhuoneeseen kunnon suihkun alle. Löylyyn en yksin uskalla, pelotteeksi riitti jo se, kun kerran meinasin keikahtaa selälleni kivilattialle lauteille kiivetessäni, alemman laudepenkin irrotessa toisesta päästään. Onneksi puristin kaksin käsin kaidepuista, niin horjahdin vain, mutten lentänyt.

Saunan lattialla kyllä käyn seisomassa ja kiukaalle juttelemassa. Saatanpa nakata sille väliin pikku hörpynkin löylykauhalla. Ja onhan se mukavaa siellä vain seisoskellakin ja hengittää sisäänsä lämmintä, höyryistä ilmaa...

Henkisesti...

Ennen olin kiinnostunut kaikesta henkiseen kehitykseen liittyvästä. Kävin kaikenlaisia kursseja, mm. mielen avulla matkaamisen, entisiin elämiin palaamisen sekä reiki-energian välittämiskursseja.

Osoittautui, että reiki toimi minulla erittäin voimakkaana. Käteni kuumenivat ja kämmenten pohjiin muodostui näkymätön energiapallo. Aikani hoitelin sukulaisiani ja tuttaviani, ja tietysti itseäni. Jotkut tunsivat kuitenkin hoidon niin vahvana, että hoito oli lopetettava kesken.

Intoni siihen lopahti vähitellen, sitten rupesin sairastelemaan enkä uskonut, että sairaana voisin välittää puhdasta energiaa. Ja niin se jäi.

Nykyisin tunnen lähinnä mummomaista rakastavaa myötätuntoa nuorempien henkisten etsijöiden esitellessä innostuneina kiinnostuksen kohteitaan - mitä he ovat löytäneet, mitä oppineet ja miten he löytöään jakavat eteenpäin.

Muistan niin hyvin nuo tunteet! Muistan myös pettymykset, kun enkelit eivät tuoneetkaan ratkaisua kestämättömiin olosuhteisiin, anoinpa sitä miten kiihkeästi tahansa. No, parkkipaikan löytämisessä he ovat pistämättömiä kuitenkin!

Mitä vanhemmaksi etenen ja "kasvan", sitä enemmän luovun tulevaisuudelle asettamistani odotuksista - totean vain, että elämä nyt on tätä yhtä tuskan, kivun, pettymysten, julmuuksien ja sotien juoksurataa, ei sitä pakoon pääse mitenkään. Ketä näiden kokemisten läpikäyminen auttanee, ken tietää... Ainakaan minun sieluani ne eivät jalostaneet.

Toivon vain, ettei minun tarvitsisi enää koskaan syntyä tähän maailmaan uudelleen, kunhan joskus täältä pois leijailen.