Kai se elämä menee niin, että tyttäret kantavat kaunaa äideilleen? Väittävät valittamiseksi sitä, mitä äitimuori kertoilee elämänkulustaan ja epäonnistumisistaan, traumoistaan, tuskastaan yms. Kuulemma hän aiheuttaa siten lapsilleen ahdistusta! Ei vissiinkään tule mieleen, että juuri nämä omat lapset voivat olla ainoita niin läheisiä, joille hän voisi ja haluaisi purkaa sydämensä taakkaa? Tukea toivoen 
Mielellään tyttäret kyllä ohjeistavat ja määräilevät, miten pitäisi toimia, missä
kulkea ja miten... Neuvovat menemään asiantuntijoiden luokse mielen ja sielun kipujen kanssa. Oikeassahan he ovat; sinnehän sitä pitäisi. Niin, mikäli jaksaisi. Eiväthän ne lapset kai oikeastaan ole ollenkaan sitä varten.
Koskee niin sydämeen. Ajatus, että saa lapsensa ahdistumaan...
2 kommenttia:
Kovia syytöksiä lapsilta, mutta niiltä ei taida säästyä kukaan vanhempi. Lehtien palstoillakin tämän tästä näkee, että lapsuudessa vika, jos aikuisena on ongelmia. Tämä suututtaa minua, sillä suurin osa vanhemmista haluaa pelkkää hyvää lapsilleen. Ja kyllä aikuisilta lapsilta voi odottaa vastavuoroisuutta. Ja puhuminen auttaa👌
Niin, aina olen laittanut lapseni etusijalle, vahdin ehkä väliin liiankin neuroottisella tavalla heidän pieninä ollessaan, ettei heille vaan pääsisi tapahtumaan mitään pahaa.
Ihmiset kuitenkin ovat siinäkin erilaisia, että he voivat käsittää toisen sanat jopa ihan nurinkurisesti - täysin päinvastaisesti mitä toinen on tarkoittanut ja juuri se näyttää olevan minun ja tyttäreni välisessä kommunikoinnissa vikana. Ällistyn aina hänen reagointiaan puheisiini. Koetan kuitenkin ymmärtää sen ja yritän vältellä omista ikävistä asioista puhumista. Se kuitenkin unohtuu välillä ja puhun kuin toiselle aikuiselle puhutaan. Silloin tuo syytös ahdistumisen aiheuttamisesta ilmaantuu ja sätin itseäni. Pitäisiköhän vain muistaa ajatella, että puhuisin hänelle kuin ikuiselle lapselle omia tuntemuksiani vältellen?
Lähetä kommentti