Puhutaanpa ajan kuluksi välillä uskonnosta. Se on tunnetusti vaikea ja kipakoita sanallisia nujakointeja herättävä aihe; joku kun on vakaasti sitä mieltä, että Raamattu on suoraa puhetta Jumalalta, joku taas pitää ns. Pyhää Kirjaa pelkkänä vanhojen kirjoitusten kokoelmana. Ja tietysti eri uskonsuunnat tulkitsevat sitten kirjan sanomaa monin eri tavoin, joten meeppä siihen välliin inisemmään...
No, jokaisella on oikeus ja valta uskoa ihan mitä ja mihin haluaa. Kaikki vain eivät tule ajatelleeksi mm. sitä, että Raamatun syntyaikoina vain miehillä oli sielu ja naisten tuli sen aikaiseen tapaan vaieta seurakunnassa, joten eivätköhän ne kirjan tekstitkin mene niiden vanhojen miesten mieltä mukaillen. Jos Raamattu kirjoitettaisiin nyt, esiin hypähtäisi nykyisin vallitseva tasa-arvo ja jopa naisten sielumahdollisuus! Mii tuu...
Minun uskoni ei tarvitse kirkkoja; minulla on sydän se, joka puhuu sille Jollekin ja se riittää. Kyyyllä minä kirkossakin väliin käyn, milloin tarvitsen hengellisen musiikin värähtelyä ahdistustani lievittämään. Puheista en niin välitä; minulle riittää se lämmin sisäinen virta, joka rintaani huuhtelee ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Tietenkin myös tietyt juhlajutut sinänsä vievät minut sinne, mutta juuri tuo pikkusieluisuus tuhlaamalla selvää kahdenkeskisen Jumala-suhteen kehittämisaikaa sotimiseen ja vallankäyttöön saa minut näkemään punaista.
Olen aikoinani opiskellut myös uskontotiedettä ja sitä tutkiessani huomasin, miten kaikissa uskonnoissa oli jotain hyvää, joten turha niistä on kiistellä ja miekkoja kalisutella. Luulenpa, että oma uskoni on sekoitus vähän näistä jokaisesta ja lisäksi vielä jostain muustakin henkisyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti