Tasan kahdeksalta älähti ovikello. Alkutekijöissään raahustava muumioparka hättäysissään rupesi kuumeisesti kiskomaan senttereitä, ponttereita vai mitä ne nyt olivatkaan ne terättömät sukkahousut...
Ovella seisoi mies.
- WC:n putkitarkastus, hän ilmoitti.
Muumiolla oli aikomus lähteä kaupoille, pakkokin oli, sillä auto oli kiinni seinän lämpöpistokkeessa.
-
Oli puhe, että ilmoitatte edellisenä päivänä, että ehdin tyhjentää kylppärin. Ei se nyt sovi.
Mies seisoi ällistyksissään, ei vissiin oikein ymmärtänyt; kieliongelmia, nääs.
Toinen työmies ilmestyi, kun edellinen oli rämplännyt puhelintaan hetken. Hän kertoi, että ilmoittaminen oli unohtunut, joten kyllä heille sopii, että tulevat seuraavana päivänä. Hienoa ja kiitos! Ja niinpä he kilauttivat seuraavaan oveen, sinne sopi mennä, joten helpotuksesta huokaisten kiskoin nastakengät koipiini ja käpsäkehdin jätekatoksen kautta autolle.
Kaupassa rupesi hienoinen aamun tapahtumista johtuva hermostumiseni ilmenemään käsien kömpelyytenä ja jalkojen raskautena, pääkin oli jotenkin sumuinen ja hoksaamaton. Niinpä kun viimein taistelin kärryjeni ja vetokassini kanssa autolle, siitä hissiin ja kotiin, lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse moisella reissulla itseäni väsyttää, vaan tästä lähtien isommat ostokset tuo hyväksi todettu kaupan kotiinkuljetus.
Enkä muuten tuntenut yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että olin näpännyt oven kiinni remonttimiesten nenän edestä. Oppia ikä kaikki. Heillekin. Lupaus mi lupaus.
