Onttoihin korsiin kursittua porukkaa

Ollaan me muumioiset vissiin jo aika onttoihin korsiin kursiutunutta porukkaa, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämään ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä - sekin lähes muumioikäinen jo - on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Soturimuumio

Tämä asteittaista muumioitumistaan sivusta seuraava, kilven ympärilleen kehittänyt "soturimuumio", oli ennen antelias, iloinen, kaikki ihmiset omana itsenään hyväksyvä, tulevaisuuteen toiveikkaasti ja lämmöllä suhtautuva lähes normi-ihminen, kunnes...

Niin, kunnes se paljon puhuttu ja nokiteltu ELÄMÄ ITSE tarttui niskavilloihin ja tukisti niin, että pää oli revetä. Huusi, että luuletko sinä muumis, että voit koko loppuelämäsi viettää näin, suhteellisen leppoisasti, iskuja ja mitätöintiä taitavasti väistellen, kuten tähän asti olet tehnyt?

VÄÄRÄ LUULO, sillä nyt saat kokea sen, mitä opettelemaan tähän maailmaan tällä kertaa synnyit - saat oppia hyväksymään lähes kaiken entisen menettämisen; kodin, lapsuuskodin, kotiseudun, elämänkumppanin, omaisuuden - ja joudut aloittamaan kaiken ihan alusta oudossa ympäristössä, vain lainapatja lattialla, ilman ainuttakaan ennestään tuttua ihmistä...

No, melkein kaiken tuon opinkin hyväksymään vähitellen, vuosien mittaan, sielu äänetöntä kipua huutaen, tuskallani hautaa itselleni kovertaen. Olisinkin jo luovuttanut, sanonut Elämälle, että voitit, ota minut nyt pois, en jaksa enää tällä erää, mutta koska lähes muumioikäiselläkin on lapsia ja lapsenlapsia, niin Elämä ei suostunut, vaan piti päänsä.

Kärsi siis sielu, kirkkaamman kruunun saat? Höpöpuhetta; tuskin mikään kruunu missään odottaa, on vain toivottavasti sitten lopussa helpotus ja kirkkaus muuten vaan, hetken lepo ja sitten uuteen taistoon valmistautuminen.

Koska tänne jäin, opin siis jopa antamaan anteeksi valheet, pettämiset ja lyönnitkin. Yhden yli en vain millään pääse, ja sen vuoksi varmaankin joudun TAAS syntymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... Saan odottaa tätä samanlaista, kivuliaasti lähestyvää muumioikää loputtomiin, elämä elämän perään...

Sillä en usko, että oikeudentajuni pystyy ikinä käsittämään, saati hyväksymään törkeää ja ylimielistä kavallusta, jonka tekee läheiselleen oikeuslaitosta palveleva ihminen, oletetusti oikeamielinen ja luotettava, ja joka johtaa kavalluksen kohteeksi joutuneen elinikäiseen kiipeliin. Muumioinen mieleni joutuu näet väkisinkin miettimään, miten oikeamielisiä tuollaisen tuomarin kaikki muut tuomiot ovat olleetkaan...

Vanha ja tyhmä kalkkis?

Presidenttiehdokkaiden esittelyjä on tullut telkkarista melkein tulvimalla ja olen koettanut katsoa niitä sen minkä uni ja terveys ovat suoneet. Niinpä jos näin muumioikäisen, lähes siis, sallitaan tuikata tärisevä sormensa peliin, niin sanoisin, että ainakin kahta häntäpäähän puskettua ehdokasta ei ole kunnolla kuunneltu. On tuijotettu vain ehdokkaan ulkoiseen habitukseen tai puoluekantaan.

Esimerkiksi Hjallis Harkimo ilmaisee mielipiteensä suoraan ja konstailematta, teeskentelemättä olevansa muuta kuin mitä on. Samoin tekee Li Andersson, jolla on vahva kokemus politiikasta ihan nuoruuden päivistä asti.

Hjallis on rempseä, joskus ehkä harkitsematon sanoissaan, Li puhuu harkitsevammin ja hänen sanansa ovat täyttä asiaa. Molemmat ovat välittömiä ja huumorintajuisia, toisten ehdokkaiden tavoin kansan parasta ajattelevia.

No, tällä muumiolla ei liene kovinkaan paljon sananvaltaa näissä bileissä, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän saattaa hyvinkin antaa äänestyspäivän soljua hiljaa ohitseen, sillä "mitäpä se hyvejää", kuten kunnon kainuulainen sanoo.

Mielestäni jokaisesta pitää etsiä ne hyvät puolet ja koska jokainen tarvitsee oman puolestapuhujansa, niin olkoon se vaikka tällä kertaa tämmönen ja semmonen muumioitumistaan kohti ajautuva BOOMERI (siis vanha ja tyhmä kalkkis?)...

Talven suru

Talvellekin näyttää tulleen jokin suru, koska se on puhjennut itkemään. Sen kyyneleet valuvat kirkkaina helmivanoina pitkin ikkunoitani. Ehkä se myötäelää minun murheitani, sillä minunkin kyyneleeni vierivät turhien ja hukattujen päivien ikkunoissa.

Tai jospa se itkeekin etukäteen kaikkia niitä murtuneita ja katkenneita raajoja, jotka sen kyynelten tulva tulee aiheuttamaan?

Omalta osaltani en aio lisätä sen surua uhkarohkeilemalla jäisille pihoille tai teille, vaan annan sen rauhassa kyynelehtiä, kunnes talven pahin selkä taittuu, kevät saa ylivallan, jää sulaa ja luontoäiti puskee sylistään uusia, ihania vihreitä versojaan.

Ja toivon totisesti, että silloin minunkin kyynelvirtani lipuisi jo tasaisesti, ilman yksinäisyyden ahdistavia tyrskyjä.

Räpellystä

No johan se muumioikäinenkin, lähes siis, pystyy vielä jotain räpeltämään! Sain nimittäin siivottua koko huushollin - noo, pölyjä en enää jaksanut tähän syssyyn siirrellä tasoilta, mutta lattiat on nyt imuroitu ja luututtu. Luutu huiski jopa mattojenkin päältä, niin jotta nekin on ikään kuin pesty nyt, tavallaan...

Kunnia imuroinneista menee kylläkin roboteille, koska lähes muumiothan ovat jo niin hauraita tekeleitä, etteivät niiden selät oikein tykkää roikkua varsinaisen pölynimurin jatkeena.

Viisaampi ja uudempi robotti teki esipuhdistuksen; se kun pääsee yhden kirjakaapinkin alle juuttumatta - vanhempi ja totterompi juuttuu siihen aukkoon ja on heti vinkumassa apua. Jälkipyykkiin, siis tarkkomiseen se kyllä on ihan omiaan. No, mopin heiluttamiseen lähes muumioikäinenkin pystyi, joten onnesta ymmyrkäisenä heittäysin sänkyyn nauttimaan ansaitusta kahvikupillisesta ja kauppalähetin tuomasta laskiaispullasta. Samalla katselin tallennetta presidenttiehdokkaasta Tommolan matkassa.

Että NAM!

Sydämeen koskee

Kai se elämä menee niin, että tyttäret kantavat kaunaa äideilleen? Väittävät valittamiseksi sitä, mitä äitimuori kertoilee elämänkulustaan ja epäonnistumisistaan, traumoistaan, tuskastaan yms. Kuulemma hän aiheuttaa siten lapsilleen ahdistusta! Ei vissiinkään tule mieleen, että juuri nämä omat lapset voivat olla ainoita niin läheisiä, joille hän voisi ja haluaisi purkaa sydämensä taakkaa? Tukea toivoen

Mielellään tyttäret kyllä ohjeistavat ja määräilevät, miten pitäisi toimia, missä kulkea ja miten... Neuvovat menemään asiantuntijoiden luokse mielen ja sielun kipujen kanssa. Oikeassahan he ovat; sinnehän sitä pitäisi. Niin, mikäli jaksaisi. Eiväthän ne lapset kai oikeastaan ole ollenkaan sitä varten.

Koskee niin sydämeen. Ajatus, että saa lapsensa ahdistumaan...

Vinoa virneilyä

Ettäkö nykynainen vastaa kuusikymppisenä entisvanhasta nelikymppistä? Ja vanhuus alkaa vasta 76-vuotiaana? JIPPII!

Ei mulla mitään siihen sanomista ole, eiköhän itsekukin tunne olonsa vanhaksi ajallaan, tokko sitä toisten antamat määritelmät kovinkaan loksauttaa.

Niin, oikeastaanhan minun piti ihmettelemäni aamuista telkkarin Jälkiviisaiden juttelua, he kun vitsailivat presidenttiehdokkaista ja totesivat vino virne suupielessään, että vain yksi olisi todella halunnut presidentiksi, mutta hän ei saanut riittävää kannattajakorttimäärää mukaan päästäkseen.

Minua harmittaa tuo aika yleinen vitsailu tietyn ihmisen tekemisistä. Ja säälittää hirmuisesti - hänhän haluaa vain pysyä mukana elämässä, ympäristössä, mihin on vuosikymmenten aikana tottunut! Toivon, ettei hän anna tämän kaiken lannistaa, vaan pyörii joukoissa mukana niin kauan kuin jaksaa. Pidän peukkuja.

Lupaus mi lupaus

Tasan kahdeksalta älähti ovikello. Alkutekijöissään raahustava muumioparka hättäysissään rupesi kuumeisesti kiskomaan senttereitä, ponttereita vai mitä ne nyt olivatkaan ne terättömät sukkahousut...

Ovella seisoi mies.

- WC:n putkitarkastus, hän ilmoitti.

Muumiolla oli aikomus lähteä kaupoille, pakkokin oli, sillä auto oli kiinni seinän lämpöpistokkeessa.

- Oli puhe, että ilmoitatte edellisenä päivänä, että ehdin tyhjentää kylppärin. Ei se nyt sovi.

Mies seisoi ällistyksissään, ei vissiin oikein ymmärtänyt; kieliongelmia, nääs.

Toinen työmies ilmestyi, kun edellinen oli rämplännyt puhelintaan hetken. Hän kertoi, että ilmoittaminen oli unohtunut, joten kyllä heille sopii, että tulevat seuraavana päivänä. Hienoa ja kiitos! Ja niinpä he kilauttivat seuraavaan oveen, sinne sopi mennä, joten helpotuksesta huokaisten kiskoin nastakengät koipiini ja käpsäkehdin jätekatoksen kautta autolle.

Kaupassa rupesi hienoinen aamun tapahtumista johtuva hermostumiseni ilmenemään käsien kömpelyytenä ja jalkojen raskautena, pääkin oli jotenkin sumuinen ja hoksaamaton. Niinpä kun viimein taistelin kärryjeni ja vetokassini kanssa autolle, siitä hissiin ja kotiin, lupasin itselleni, ettei minun enää tarvitse moisella reissulla itseäni väsyttää, vaan tästä lähtien isommat ostokset tuo hyväksi todettu kaupan kotiinkuljetus.

Enkä muuten tuntenut yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että olin näpännyt oven kiinni remonttimiesten nenän edestä. Oppia ikä kaikki. Heillekin. Lupaus mi lupaus.

Kaupan kyydeillä

Kokeilin kaupan kotiinkuljetusta viime viikolla. On se kyllä tosi hieno juttu, etenkin kun ajattelee näitä nykyisiä säitä ja varsinkin sen tavarapaljouden kotiin raahaamista. Reipas nuorukainen kantoi ostokseni keittiöön asti. Ja minä sain olla ihan rauhassa sukkasillani sisätiloissa, kun pakkanen paukutteli ulkona!

Ajatellaanpa sitä, että raahaat vetokassia sauvojen kanssa - no, eihän se oikein onnistu, ja reppuunkin mahtuu rajallinen määrä, nimittäin jos poikkeaa kauppaan vain kerran viikossa tai kahdessa ja se taas riippuu niin päästä kuin jaloistakin - kummat niistä on niinä päivinä tolallaan. Myös autoon ja siitä pois voi olla liian pelottavaa liukkailla keleillä uhkarohkeilla pihan yli, sillä jos kumoon kupsahtaa, ei yksin ylös oo nousemista. Ainakaan tällä muumiolla.

Tilaan siis toistekin. Se vajaa kymppi kuljetuksesta on pikkuraha murtuneen nilkan, lonkan tai käden säästymisestä.

Yksinäisyys sattuu

"Uuden vuoden otin vastaan yksin. Ei kuulunut soittoja, ei näkynyt toivotuksia. Ei ollut edes juhlajuomaa yksin kilistääkseni. Vajosin syvyyteen - kukaan ei tarvitse minua, kukaan ei ajattele minua. Minua ei ole.

Muina iltoina parvekkeellani loistivat jouluvalot. Nyt eivät. En noussut edes katselemaan ilotulituksia - vain korvissa kumuavat jyskeet ja paukkeet saattelivat minut uuteen vuoteen.

Tosi syvältä nousivat nämä uuden vuoden askellukset.

Yksinäisyys sattuu."