Helvetinkolo

Epätoivo ja elämän turhaksi tunteminen on kavala masennuksen keino vallata ihmisen sisin.

"Kun rakkaasi on valehdellut, pettänyt ja pahoinpidellyt sinua ja lopuksi muka löytänyt kauan etsimänsä keinon päästä sinusta irti itseään muiden silmissä "likaamatta", elämäsi tuhoutuu vääjäämättä, ainakin, jos et ole tehnyt oikeasti mitään likaista ja olet palvellut rakastasi monet vuosikymmenet hänen rehellisyyteensä ja lopulliseen oikeamielisyyteensä kaikesta huolimatta luottaen. Kun hänellä kaiken lopuksi on otsaa tekaista epäoikeudellinen ositus, jossa hän kavaltaa sinulta kymmeniä tuhansia euroja - etkä sinä pysty olemaan allekirjoittamatta sitä rinnassasi kiehuvan tuskan vuoksi - ajattelet vain, että kuolet kuitenkin pian, ja koska elämältäsi putosi täysin pohja ja merkitys, niin parempi päästää tuollainen mahdollisimman äkkiä pois läheltäsi, joten antaa mennä...

Olet koko ajan niin täysin pökertynyt ja sekaisin rakkaasi kyvystä ja halusta vahingoittaa sinua niin henkisesti kuin fyysisestikin, ettet pysty ilmiantamaan häntä virkavallalle, koska kaikesta huolimatta säälit häntä tietäessäsi, että oikea oikeus tuomitsisi rakkaasi vankilaan ja hän menettäisi maailman kunnioituksen loppuelämäkseen, muusta puhumattakaan.

Kukaan ei osaa kieroilla niin hienosti kuin juristi."

Ikävä kyllä näin maailma kerää pinnalle pahat ja likaiset, mutta survoo samalla pienet, köyhät ja mitättömät syvimpään helvetinkoloon, mikä löytyy.

Se lämmin sisäinen virta

Puhutaanpa ajan kuluksi välillä uskonnosta. Se on tunnetusti vaikea ja kipakoita sanallisia nujakointeja herättävä aihe; joku kun on vakaasti sitä mieltä, että Raamattu on suoraa puhetta Jumalalta, joku taas pitää ns. Pyhää Kirjaa pelkkänä vanhojen kirjoitusten kokoelmana. Ja tietysti eri uskonsuunnat tulkitsevat sitten kirjan sanomaa monin eri tavoin, joten meeppä siihen välliin inisemmään...

No, jokaisella on oikeus ja valta uskoa ihan mitä ja mihin haluaa. Kaikki vain eivät tule ajatelleeksi mm. sitä, että Raamatun syntyaikoina vain miehillä oli sielu ja naisten tuli sen aikaiseen tapaan vaieta seurakunnassa, joten eivätköhän ne kirjan tekstitkin mene niiden vanhojen miesten mieltä mukaillen. Jos Raamattu kirjoitettaisiin nyt, esiin hypähtäisi nykyisin vallitseva tasa-arvo ja jopa naisten sielumahdollisuus! Mii tuu...

Minun uskoni ei tarvitse kirkkoja; minulla on sydän se, joka puhuu sille Jollekin ja se riittää. Kyyyllä minä kirkossakin väliin käyn, milloin tarvitsen hengellisen musiikin värähtelyä ahdistustani lievittämään. Puheista en niin välitä; minulle riittää se lämmin sisäinen virta, joka rintaani huuhtelee ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Tietenkin myös tietyt juhlajutut sinänsä vievät minut sinne, mutta juuri tuo pikkusieluisuus tuhlaamalla selvää kahdenkeskisen Jumala-suhteen kehittämisaikaa sotimiseen ja vallankäyttöön saa minut näkemään punaista.

Olen aikoinani opiskellut myös uskontotiedettä ja sitä tutkiessani huomasin, miten kaikissa uskonnoissa oli jotain hyvää, joten turha niistä on kiistellä ja miekkoja kalisutella. Luulenpa, että oma uskoni on sekoitus vähän näistä jokaisesta ja lisäksi vielä jostain muustakin henkisyydestä.

Taivaissa liitelijät?

Äiti sanoi muinoin, että aina, kun kokoomus on ollut päätöksiä tekemässä, ihmiset ovat joutuneet kärsimään.

Tämä toteamus putkahti mieleeni nykyisen lakkoryöpyn alettua, ja vaikken yleensä mikään intoileva politikoija olekaan, niin tuntuu siltä, että hallituksessa päätöksiä tekevät täysin elollisesta elämästä irrallaan olevat taivaissa liitelijät, joilla aina on ollut kädessä namiviipale, josta he eivät halua luopua ja josta he eivät halua antaa siivuakaan noille kuvittelemilleen "loiseläjille", yhteiskunnan apua tarvitseville. Näiden kun pitäisi koettaa edes jotenkin ansaita itse leipänsä, olivatpa he miten sairaita tahansa tai muuten työpaikkojen ulkopuolelle jätettyjä.

Niinpä, Herra, pyydän, että pistät edes jonkun oikeasti maan pinnalla taapertavan ministerin hoksottimiin väläyksen jakaa raakalaismaisesta höperöinnistä kuittaamastaan palkasta edes YHDEN TONNIN tarvitseville. Heille itselleen se kun ei ole niin välttämätön - tuskin edes huomaisivat sen puuttumista. PLIIS.....

Onttoihin korsiin kursittua porukkaa

Ollaan me muumioiset vissiin jo aika onttoihin korsiin kursiutunutta porukkaa, koska ainakin minua pelottaa jo katsellakin jäisenä kiiluvaa pihaa - sen ahnaat juomut ja painaumat kun tuijottavat uhkaavina, kun tämän tästä pistäydyn parvekkeelle tarkistamaan, josko siellä vihdoinkin alkaisi näkyä naurunkureisiin puhkeamassa olevia halkeamia ja paljaita länttejä. Turha toivo, tietenkin, miten se nyt muutamissa tunneissa sen tekisi...

Ja niin toivo päästä pistäytymään kaupassa tai hengittämään ulkoilmaa muuten kuin parvekkeelta, hiipuu. Sillä miten tuon kirkkaana kiiluvan jään yli hirviäisi edes yrittää?

Tosin sen yli päästyä ei sitten olisikaan kovinkaan suurta huolta, koska pikkuinen autonräppänä - sekin lähes muumioikäinen jo - on yhä käytössä ja jopa toimiikin, sillä en voi edes kuvitella, miten muka taivaltaisin pitkin Taivaallisen Taaton järjestämiä liukumäkiä kauppaan kävellen, olkoonkin vaikka kuinka nastat jalkojen alla ja sauvat käsissä.

Soturimuumio

Tämä asteittaista muumioitumistaan sivusta seuraava, kilven ympärilleen kehittänyt "soturimuumio", oli ennen antelias, iloinen, kaikki ihmiset omana itsenään hyväksyvä, tulevaisuuteen toiveikkaasti ja lämmöllä suhtautuva lähes normi-ihminen, kunnes...

Niin, kunnes se paljon puhuttu ja nokiteltu ELÄMÄ ITSE tarttui niskavilloihin ja tukisti niin, että pää oli revetä. Huusi, että luuletko sinä muumis, että voit koko loppuelämäsi viettää näin, suhteellisen leppoisasti, iskuja ja mitätöintiä taitavasti väistellen, kuten tähän asti olet tehnyt?

VÄÄRÄ LUULO, sillä nyt saat kokea sen, mitä opettelemaan tähän maailmaan tällä kertaa synnyit - saat oppia hyväksymään lähes kaiken entisen menettämisen; kodin, lapsuuskodin, kotiseudun, elämänkumppanin, omaisuuden - ja joudut aloittamaan kaiken ihan alusta oudossa ympäristössä, vain lainapatja lattialla, ilman ainuttakaan ennestään tuttua ihmistä...

No, melkein kaiken tuon opinkin hyväksymään vähitellen, vuosien mittaan, sielu äänetöntä kipua huutaen, tuskallani hautaa itselleni kovertaen. Olisinkin jo luovuttanut, sanonut Elämälle, että voitit, ota minut nyt pois, en jaksa enää tällä erää, mutta koska lähes muumioikäiselläkin on lapsia ja lapsenlapsia, niin Elämä ei suostunut, vaan piti päänsä.

Kärsi siis sielu, kirkkaamman kruunun saat? Höpöpuhetta; tuskin mikään kruunu missään odottaa, on vain toivottavasti sitten lopussa helpotus ja kirkkaus muuten vaan, hetken lepo ja sitten uuteen taistoon valmistautuminen.

Koska tänne jäin, opin siis jopa antamaan anteeksi valheet, pettämiset ja lyönnitkin. Yhden yli en vain millään pääse, ja sen vuoksi varmaankin joudun TAAS syntymään uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... Saan odottaa tätä samanlaista, kivuliaasti lähestyvää muumioikää loputtomiin, elämä elämän perään...

Sillä en usko, että oikeudentajuni pystyy ikinä käsittämään, saati hyväksymään törkeää ja ylimielistä kavallusta, jonka tekee läheiselleen oikeuslaitosta palveleva ihminen, oletetusti oikeamielinen ja luotettava, ja joka johtaa kavalluksen kohteeksi joutuneen elinikäiseen kiipeliin. Muumioinen mieleni joutuu näet väkisinkin miettimään, miten oikeamielisiä tuollaisen tuomarin kaikki muut tuomiot ovat olleetkaan...