Talvellekin näyttää tulleen jokin suru, koska se on puhjennut itkemään. Sen kyyneleet valuvat kirkkaina helmivanoina pitkin ikkunoitani. Ehkä se myötäelää minun murheitani, sillä minunkin kyyneleeni vierivät turhien ja hukattujen päivien ikkunoissa.
Tai jospa se itkeekin etukäteen kaikkia niitä murtuneita ja katkenneita raajoja, jotka sen kyynelten tulva tulee aiheuttamaan? 
Ja toivon totisesti, että silloin minunkin kyynelvirtani lipuisi jo tasaisesti, ilman yksinäisyyden ahdistavia tyrskyjä. 
2 kommenttia:
Kiitos 💖 Olipa taas koskettava postaus. Valoa ja rakkautta elämääsi. Et ole koskaan yksin 🤗
Kiitos. Tokihan sen tiedän, etten ole kokonaan yksin koskaan... Välillä se ahdistus vain puskee liian lähelle.
Lähetä kommentti